Kirjan jäljillä: JP Koskinen – Haukansilmä

JP Koskinen: Haukansilmä (Like, 2021)

Haukansilmän lukeminen tuntui osin siltä kuin olisin katsonut pitkän lännenelokuvan. Jos Haukansilmä olisi ollut elokuva, olisin taatusti laittanut väkivaltaisimmissa kohdissa silmät kiinni, mutta lukien en voinut sivuuttaa niitä kohtia. Hyvä niin, sillä kirjan luettuani tiesin, että jokaisella tapahtumalla ja käänteellä oli oma, vahva tarkoituksensa. Tarinavetoisen kirjan erotti westernien tuomasta tunnelmasta eritoten se arvokas asia, että teoksessa ei oltu kenenkään puolella eikä asetelmia katsottu yhden tahon näkökulmasta.

Haukansilmän päähenkilönä on Yrjö Kuura, joka muuttaa vanhempiensa ja isoveljensä Veikon kanssa Suomesta Amerikkaan 1860-luvulla. Siirtolaisia virtaa Nyy Jorkiin. Aiemmin kaupunkiin asettuneet tulijat auttavat myöhemmin saapuneita, mutta jokainen elää maan tavalla tähtäimessään ennen muuta pisnes ja meiks mani. Sotaa käydään kaukana suurkaupungista, mutta sisällissodan jakamassa maassa varjoja leijuu kaikkialla. Perheen isä menettää työnsä hevosille satuloita valmistavassa vaktorissa, ja perhe päättää jättää suurkaupungin taakseen. Tällä kertaa aloitteen muutosta tekee Yrjö, jolla on myös omat motiivinsa lähtemiseen. Edessä on jälleen matka kohti tuntematonta. Tällä kertaa perhe lähtee valtion tukemana uudisraivaajiksi asuttamaan lännen suuria tasankoja Kansasiin. Talo valmistuu, maissipellot tuottavat satoa ja pieni karja kasvaa aitauksessaan. Kaikki säiden armoilla. Preerialla on oltava aina varuillaan. Samoilla seuduilla liikkuvat myös mailla aiemmin eläneet intiaanit sekä karjavarkaat. Ilman asetta ei ole asiaa minnekään, ja kun se kerran unohtuu, alkaa 11-vuotiaan Yrjön, amerikkalaisittain Georgen, matka kaapattuna lapsena kohti lakota-intiaanien maita.

Tuosta kohtalokkaasta hetkestä alkaa päähenkilön matka kahden eri maailman puristuksissa. Maailmoista molemmat ovat omalla tavallaan julmia. Intiaaneja ajaa eteenpäin rohkeus ja ylpeys, valkosilmiä raha ja vallanhimo. Intiaanien keskuudessa kukaan ei puhu jobeista ja manista. Sinitakeille sota on puolestaan kuud pisnes. Henkilöt ovat länkkäreiden tapaan lähtökohtaisesti omia tai vieraita. Teoksessa rikotaan ansiokkaasti noita rajoja sekä tuodaan esille hyvän ja pahan olemusta jokaisessa ihmisessä. Kuten tasanko voi olla ystävä tai vihollinen, sitä voivat olla myös kaikkia sopimuksia rikkovat sinitakit, sekä julmat ja villit intiaanit.

Haukansilmässä on joukko mielenkiintoisia henkilöitä. Heistä jokainen ansaitsisi esittelyn, mutta näin eeppisen romaanin kohdalla poimin muutaman teemojen kannalta keskeisen hahmon.

Foorfinger-Bobin tokaisut kaikessa karuudessaan ovat lähes filosofisia. Hänellä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, niin kuin preerialla ei juuri kenelläkään ole, mutta hän tiedostaa elävänsä intiaanien mailla sekä sen, että intiaaneja jatkuvasti länteen työntäessä vastassa on meri. Mahdoton asetelma siis. Bob tietää myös sen, että intiaanit tahtovat olla vapaita. He eivät halua kerätä omaisuutta ja asettua katsomaan, kuinka maissi kasvaa. Saatikka kuihtua reservaattien tavaratoimituksista vastaavien intiaaniasiamiesten mielivallan pelinappuloina. Samoin Bob tietää, että luodit eivät osaa puhua, eikä niiden kanssa voi neuvotella. Mielsin Bobin vahvasti Georgen oppi-isänä valkonaamojen maailmassa.

Intiaanien maailma ja luontosuhde on yksi kirjan kiinnostavimmista kerroksista. Kamise, Ihatota ja Kolme Arpea avaavat Yrjölle yksinomaan julmalta ja kylmältä näyttävän intiaanien elämänmuodon sijaan näkymät syvään ystävyyteen, lojaaliuteen ja yhteyden kaikkeen elolliseen ja ajattomuuteen. ”Ihminen valitsee teoillaan kohtalonsa”, Kamise sanoo Yrjölle, joka on Kamiselle Haukansilmä, joka näkee tarkemmin ja kauemmas kuin kukaan muu, sekä Hevosten Herra, joka osaa puhua hevosten kieltä ja rauhoittaa ne.

”Karttoihin kynällä piirretyt musteviivat eivät näkyneet maassa, ne eivät estäneet vettä virtaamasta, jäniksiä loikkimasta eikä tuulta puhaltamasta.”

Tässä lännentarinassa naisia ei piirretä sivustakatsojiksi. Diana Knoxin, eli ”tytön, joka syntyi revolveri kädessä ja oppi ratsastamaan ennen kuin osasi kävellä”, rinnalla teemojen kannalta toinen keskeisistä naisista on Yrjön äiti. Hän on tapahtumien osalta vain vähän läsnä, mutta hänen hahmonsa kulkee minun mukanani läpi kirjan. Äiti on sopeutuja ja eteenpäin katsoja, mutta hänenkin tielleen astuu asia, johon hän ei voi sopeutua eikä hyväksyä sitä katsomalla eteenpäin.

Henkilöhahmojen ohella keskeisessä asemassa, lähes aktiivisina tekijöinä, ovat luonto, hevoset sekä aseet. Tässä kirjassa luontokuvaus ei ole kuvitusta, vaan sillä on vahva tarkoitus juonen kannalta. Kirjassa on myös mystisiä ja maagisia elementtejä, joista vaikuttavimpia ovat kuolevien hevosten nousu usvana sotatantereelta sekä Ukkoslintu, joka laskeutuu ja levittää siipensä, joista hehkuu tuli.

Kenelle tätä kirjaa suosittelen? Kaaddämmit! Kaikille, jotka pitävät vetävistä tarinoista, jotka on helppo lukea, mutta joista jää sellainen jälkimaku, että kirjan kautta saadut uudet tuttavuudet saavat sinut ajattelemaan asioita vähintäänkin pikkuisen eri tavalla kuin ennen kirjan lukemista. Haukansilmä on hieno historiallinen romaani, jota kannattaa tarkastella myös puheenvuorona vastakkainasettelun järjettömyydestä.

”Armeija jauhoi myllynkivien lailla ja vaikkei se voittanut yhtään taistelua, se kulutti vastustajan loppuun ja lopulta voitti sodan.”

PS. Lukusuosituksena myös JP Koskisen Tulisiipi (Like, 2019), joka kertoo Frostin suvun myöhemmistä vaiheista. Myös Tulisiiven päähenkilönä on poika, jonka piti muuttua sen mukaan missä hän oli. Tulisiivessä Yrjön lapsenlapsi Kaarlen eli amerikkalaisittain Charles Frostin, piti kuolla, jotta neuvostokansalainen Gennadi Zamorozkin voisi lentää. Haukansilmässä puolestaan Yrjöstä tuli ensin George Frost ja sen jälkeen Ska-Nupa, Hevosten Herra ja Haukansilmä. Poika, jonka pään preerian tuuli huuhtoi puhtaaksi, jotta hän voisi syntyä uudelleen.

Kirjan jäljillä -bloggauksissa on aina mukana myös video. Video liittyy joko suoraan esiteltyyn teokseen, tai se voi olla joku muu yhdessä kirjailijan kanssa tekemämme ohjelma. Tämän bloggauksen videona on vuonna 2017 JP Koskisen kanssa tehty osa Koirailijat-sarjaan.


Lisätietoja:
JP Koskinen Kirjastokaistalla
JP Koskinen Kirjasampo.fi:ssä
Kirjan jäljillä -blogi

– Riitta Taarasti, 6.1.2022 –

1 kommentti

Kommentoi