Kirjan jäljillä: Saara Turunen – Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi, 2018)

On kirjoja, jotka imaisevat mukaansa heti ensimmäisestä lauseesta. Sellaisen kirjan kanssa ei lämmitellä ja odotella sen maailmaan sisälle pääsemistä, vaan sinne astutaan heti. Sellaiset kirjat myös luetaan nopeasti, sillä ne kirjat eletään. Saara Turusen Sivuhenkilö on juuri sellainen kirja.

Sivuhenkilön kertoja on esikoiskirjailija. Teoksen julkaiseminen on kirjailijalle järisyttävän upea kokemus, mutta julkaisun jälkeen kirjan ympärillä tuntuu leijuvan syvä hiljaisuus. Läheiset kokevat kiusaantumisen tunteita, kriitikot eivät reagoi eikä kukaan muukaan tunnu olevat teoksesta aidon innostunut. Viimein maan valtalehti julkaisee kritiikin, joka on niin vähättelevä, että kirjailija alkaa epäillä elääkö koko taidemaailma miehisen ylivallan otteessa. Sitten tulee palkinto. Palkinto on vahva tunnustus, joka tuo mukanaan huomiota. Tärkeämpää kuitenkin on kitkerän kritiikin kirjoittaneen kirjallisuustoimittajan kohtaaminen. Mutta muuttuuko lopulta mikään, mikä alkoi kirjan ympärillä vallinneesta hiljaisuudesta? Ehtikö kirja jo muuttua kirjoittajansa mielessä tomuksi?

Sivuhenkilö käsittelee vahvasti myös muita aiheita kuin kirjoittamista, julkaisemista sekä sen tuomaa tunnustuksen ja huomatuksi tulemisen tärkeyttä. Jokainen meistä lukee kirjoja peilaten niitä omaan arvomaailmaamme ja kokemuksiimme. Saara Turusen Sivuhenkilössä minua puhuttelivat eniten ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemuksen kuvaukset, jotka nousivat esille monesta eri tulokulmasta. Valitsen tähän kaksi rakastamaani asiaa – rakennukset historioineen sekä polkupyöräilyn.

Kertojaminän asunto, hänen elämänsä siellä sekä asuinrakennuksen muun elämän tarkkailu peilasivat puhuttelevasti ulkopuolisuutta. Askeettisuus, jossa oli kuitenkin kaikki mitä kertoja tarvitsi. Tahto jäädä, mutta uteliaisuus lähteä. Katossa oleva koukku, josta roikkuva naru oli auttanut edellistä asukasta nousemaan ylös sängystä. Asunto oli enemmän kuin keskeinen miljöö. Se oli tekijä.

Samoin pidin Sivuhenkilön pyöräilykuvauksista. Polkupyörässä voi nähdä asenteen. Kertoja liikkui polkupyörällään kaikkialle. Polkupyörä kuvasi riippumattomuutta ja vapautta, kunnes ketjut putosivat ja kirjailijan oli turvauduttava miehen apuun. Riippuvuus miehestä toi hienosti esille myös vallitsevien normien kyseenalaistamisen. Kertojan elämään kuuluvat miehet tulivat pääosin suvusta. Suku ja ystävät viestivät vahvasti parisuhteen ja perheenperustamisen traditiota, jonka kertoja puolestaan kyseenalaisti ainoana oikeana tienä onneen. Normien ulkopuolelle ei aina jäädä, vaan se voi olla valinta.

Minulle lukijana tärkeää ei ollut samaistuminen kertojan kokemuksiin ja tunnemaailmaan, vaan se miten loogisesti ja mielenkiintoisesti Turunen kuvasi kertojaminän matkan läpi kirjan tapahtumien. Koin Sivuhenkilön paitsi kantaaottavana teoksena ennen muuta tunnekirjana. Arkielämään tämä lukukokemus jätti vahvan viestin. Jos on tarve antaa kriittistä palautetta, se pitää osata tehdä vastuuntuntoisesti, rakentavasti ja perustellen.  

Olipa ilo lukea jälleen erinomainen uusi kotimainen romaani!

 

Saara Turunen kertoo kirjastaan Sivuhenkilö Marko Gustafssonin haastattelussa. Haastattelu on kuvattu Kallion kirjaston Dekkarikirjastossa 19.9.2018.

Lisätietoja:
Saara Turunen Kirjastokaistalla
Saara Turunen Kirjasampo.fi:ssä
Kirjan jäljillä -blogi

– Riitta Taarasti, 8.7.2019 –

Kommentoi