Kirjan jäljillä: Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa (WSOY, 2020)

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on rankkaa ja ravistelevaa luettavaa. Se on romaani, joka on timanttinen ilmentymä kaunokirjallisuuden mahdollisuuksista avartaa fiktiivisen tarinan ja poikkeuksellisen näkökulman kautta lukijansa käsityksiä historiallisesta ajanjaksosta. Ei kertonut katuvansa on pakahduttavan hyvä romaani.

Teos kertoo toisen maailmansodan loppuvaiheista viiden naisen kotimatkan kautta. He lähtevät liikkeelle keväällä 1945 norjalaiselta vankileiriltä, josta heidän matkansa kulkee kävellen kohti kotia läpi poltetun Lapin. Jokaisella oli oma syynsä lähteä saksalaisten mukaan joukkojen vetäytyessä Suomen Lapista kohti Pohjois-Norjaa, mutta saksalaisten muututtua häviäjiksi ja naisten jouduttua sen myötä norjalaisten vangeiksi, ei ketään kiinnosta miksi he olivat lähteneet saksalaisten mukaan. He ovat yksiselitteisesti saksalaisen huoria. Ennen sotaa naiset elivät keskenään hyvin erilaista elämää, mutta sota ja sen aikaiset tapahtumat muovasivat heihin enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

Jokainen romaanin naisista on henkilöhahmona kiinnostava. Heidän tapansa kulkea, kertoa tai jättää kertomatta sekä olla osa jaettua matkaa tuo kokonaisuuteen oleellisia paloja. Yksi tuo esiin tukahdutettuja tunteita vanhemmuudesta, yksi vanhenemisesta, yksi kosketuksen kaipuusta. Lähtiessään jokainen ajatteli jättävänsä taakseen jotain. Kaiken menettäminen on heille sekä yhteinen että erottava tekijä. Välillä vankileirillä häväistyt ja kaljuksi ajellut naiset hakevat keskusteluyhteyttä, välillä sanoja ei tarvita. Vaikka nautinnon muiston vaalimisen tai pyyteettömältä tuntuneen auttamisen tavoitteen tilalle astunut syyllisyys kalvaa naisten mieliä, heidän mukanaan kulkee vahvana sovinnon hakeminen, solidaarisuus ja hetkittäin myös nauru.

Naiset vaeltavat kohti kotiseutujaan äärimmäisen vaikeissa ja karuissa olosuhteissa. Kylmä, nälkä ja pelko ovat koko ajan läsnä. Äärimmillään lohdun tuo se, kun hetken ruumiiseen sattuu yhtä paljon kuin sieluun. Omasta ahdingostaan huolimatta he kantavat myös huolta siitä, mitä tapahtui niille norjalaisnaisille, jotka jäivät Pohjois-Norjan vankileireille, niille saksalaissotilaille, jotka mahtuivat kotimaahan suuntautuviin laivoihin ja mitä naisten omaisille, jotka he jättivät taakseen lähdettyään saksalaisten mukaan. Kenelläkään ei ole paluuta siihen, mitä elämä oli ennen sotaa ja niitä ratkaisevia valintoja, joita he tekivät tai mitä joutuvat toisten tekemien ratkaisujen johdosta kantamaan. Muita ihmisiä ei näy, sillä saksalaiset ovat polttaneet ja miinoittaneet Lapin poistuessaan Suomesta, ja pohjoisen asukkaat on evakuoitu. Muuttuuko matka helpommaksi, kun evakuoidut pohjoisen asukkaat palaavat kotiseuduilleen poltettujen talojensa raunioille etsimään keinoja saadakseen takaisin edes pieniä palasia entisestä elämästään?

Ei kertonut katuvansa kertoo sodasta naisten näkökulmasta ja sellaisin painotuksin, jotka ovat varmasti monelle lukijalle uusia. Oikein toimimisen ja moraalisten valintojen rajat hämärtyvät rauhanajan ja poikkeustilan välillä. Se mikä tuntui hyväksyttävältä saksalaisten aseveljeyden aikaan, näyttäytyykin kammottavana ja kiellettynä, kun saksalaisista tuli vihollisia. Kukaan naisista ei kuitenkaan halunnut kenellekään mitään pahaa. Haluaako sotimaan joutuva mies rintamalle lähtiessään muille ihmisille pahaa? Naisten kautta tulevat todeksi mukana olemisen seuraukset. Naiset ovat kuulleet ja nähneet asioita, joita he eivät olisi halunneet tietää. He ovat vaienneet ja tulleet yhtä lailla syyllisiksi. Sodan jälkeen oikea ja väärä näyttävät selkeiltä määrittää, mutta sodan aikana kaikki on toisin. Sodan jälkeen sukupuoli ei todellakaan suojannut näitä naisia. Tämä teos kertoo pienin elein suurista, perimmäisistä asioista ja saa lukijan katsomaan poikkeusolosuhteita siten, että aiemmat asetelmat ajattelussa saavat uusia sävyjä.

Kirjan tekee koskettavaksi paitsi näkökulma, taitava ihmiskuvaus, mielenkiintoinen juoni ja kaunis kieli, myös se, miten lukijalle on jätetty tilaa omiin ajatuksiin ja mielleyhtymiin. Ihailen sitä, miten Kinnunen osaa jättää kertomatta paljon, sen viemättä kuitenkaan mitään pois. Ajatukset pysyvät tiukasti noiden viiden naisen luona ja samalla ne monistuvat miettimään ylipäätään valintojen ja tekojen vaikutusta kaikkeen tulevaan. Onko ihmisen mahdollista palata takaisin, kun on tehnyt jotain pahaa, jota ei saa tekemättömäksi?

Vaikka minua kosketti tässä teoksessa ennen muuta tekojen ja niiden seurausten, kaiken menettämisen ulottuvuuksien sekä syyllistämisen ja syyllisyydentunteen aikaansaamat tunnetilat ihmisissä, olisi väärin jättää mainitsematta upeaa luontokuvausta. Se on niin hienoa, että se koskettaa jokaista aistia. Samoin tässä teoksessa on niin pysäyttävä saunakohtaus, etten vastaavaa muista.

Sotien tuomien arpien ja rikki menneiden ihmisten vaikutuksista tuleviin sukupolviin on kirjoitettu paljon. Kirjan luettuani olen ajatellut romaanin naisia sekä heidän kohtalotovereitaan sotien keskellä oikeassa maailmassa. Heidän tarinansa avaa raskaan ulottuvuuden siihen, että joidenkin ihmisten sisällä saattaa olla asioita, joille ei ole sanoja ja josta ei voi puhua kenellekään. Tämän kirjan lukemisen jälkeen ymmärrän entistä konkreettisemmin, ettei sodilla ole loppumispäivämäärää.

Lopuksi haluan nostaa toivoa tuovan ajatuksen, jonka yksi naisista toteaa heidän vaelluksellaan. En poistaakseni ajatusta vastuusta, vaan siksi, että ihmiset ovat aina historiassa nousseet koettelemusten jälkeen, vaikka se olisi vienyt aikaa. Irene, joka on romaanin keskushenkilö, miettii matkakumppaniensa tapaan, onko parempi päästä perille vai olla koskaan pääsemättä. Osana pohdintaa, hän selvittää itselleen: ”Aiemmin elettyjä hetkiä ei kannattanut katua, sillä saattaisihan toisin valitsemalla tilanne olla vieläkin pahempi”.

Kuuntele myös haastattelu, jossa Tommi Kinnunen kertoo esikoisromaanistaan Neljäntienristeys. Haastattelu on kuvattu Prosak-proosaklubilla Kansallisteatterin Lavaklubilla lokakuussa 2014.

Lisätietoja:
Tommi Kinnunen Kirjastokaistalla
Tommi Kinnunen Kirjasampo.fi:ssä
Kirjan jäljillä -blogi

– Riitta Taarasti, 14.9.2020 –

Kommentoi